Ampumaharjoituksessa on oltava tarkkana. Kaikessa. Aamusta alkaen.
Asian tärkeyden sain taas kohdata tiedustellessani aamuista kimppakyytimahdollisuutta henkilökunnan majoituksesta Johtolaan.. ”Oletko menossa johtolaan?”, tiedustelin lajitoverilta. ”Olen”, kuului vastaus. ”Mahtuuko kyytiin?” ”Juu, toki”, kuului ystävällinen vastaus.
Hienoa! Ei kun reppu selkään ja ulos pakkaseen.Toteamaan, että ei siellä mitään autoa ole. Juu, kyllä työtoverikin oli menossa Johtolaan. Toki autoonkin sopii. Kunhan ensin löydetään joku, jolla sellainen on. Tarkkuus kaikessa: ei ollut puhetta autosta, vaan määränpäästä ja samaan kyytiin sopimisesta. Loppupäivän päätin sitten liikkua suksilla.
Unelmia ja toimistohommia
Johtolaan selviydyttyäni ja aamupalan nautittuani (tarkka ilmaus) kuvittelin hetkeksi ryhtyväni kirjallisiin töihin ja sullouduin (melko tarkka ilmaus) rakennuksen pieneen toimistohuoneeseen. Huone oli täynnä reppuja, huopakumisaappaita, kypäriä, lumipukuja ynnä työtovereita, jotka yrittivät kirjoittaa tarkkoja selostuksia menneestä ja vielä tarkempia ennusteita tulevasta.
Muutama oli jopa avannut normaaliin toimistoarkeen kuuluvan asianhallintajärjestelmän ja tuijotti epäuskoisena saapuneiden viestien ja tehtävien määrää. Harkitsin hetken työnohjausistunnon pitämistä. Myös rukoushetki kävi mielessä.
Toisten tuijottaessa laajentunein pupillein näyttöruutujen tekstejä, yritti toinen puoli toimistoon pakkautuneesta väestä pukea ylleen juuri sopivan määrän vaatetusta selvitäkseen toimintakykyisenä kaikista ulkona odottavissa tilanteissa. Ilmaistuaan mielipiteensä sisätiloihin jäävien työn luonteesta, he poistuivat yksi toisensa jälkeen ulos talvi-ilmaan.
Aina pukeutumisprosessi ei kiireessä ja ahtaissa tiloissa mene aivan täydellisesti. Kadeteissa aiheutti lievää hämmennystä, kun ohjeistusta antavan sotilashenkilön kasvot ja ääni olivat tutun kapteenin, mutta takissa oleva arvomerkki väitti hänen olevan sotilaspastori. ”Toteutin lapsuuden haaveen”, totesi kyseinen kapteeni takin palautettuaan. Jotta en todentaisi tuota haavekuvaa yhdestä työpäivästä viikossa, päätin lähteä ulos ampumapaikoille.
Helposti hiihtäen
Hiihtäessäni kohti ampumapaikkaa tapasin hyväntuulisen varusmiesjoukon, joka auliisti kertoi tunnelmistaan. Hyvin oli mennyt, ei ollut kylmä, tehtävät olivat mukavia, porukassa oli hyvä henki ja lomillekin päästään seuraavana perjantaina.
Jatkoimme omiin suuntiimme ja ehdin jo ajatella, että siinäpä opittua ”kaikki hyvin” puhetta, Sitten loittonevasta ryhmästä kuului kysymys: ”Kuka se oli – tunsiko joku sen?” Lumipuku peitti arvomerkit ja kerrankin olin tyytyväinen papeista annettuun määritelmään: ”Arkena näkymätön, pyhänä käsittämätön”. Päätin jalostaa ensin mainittua ominaisuutta entistä tehokkaampaan tarkkailukäyttöön. Jälkimmäistä ominaisuutta minun tuskin tarvitsee enää jalostaa.
Ensimmäiselle ampumapaikalle päästyäni näkymättömyysprojektini sai kuitenkin nopean lopun. ”Terve herra sotilaspastori” kuului tervehdys ensimmäiseltä kadetilta. Tervehdystä seurasi nopea ja tarkka selvitys ammunnan valmistelujen tilasta.
Näe ja kuule
Kadettien toimintaa seuratessa huomaa hyvin nopeasti paljon sellaista, mikä jää normaalissa arjessa piiloon. On eri asia katsella solmiot suorassa istuvaa joukkoa luentosalissa, ja yrittää aktivoida heitä innostumaan eettisen toimintakyvyn tai johtamisen etiikan ihmeellisyyksistä, kuin nähdä heidät käytännössä toimimassa ja tekemässä. Täällä huomaa erilaiset persoonallisuudet, tavat suhtautua vastoinkäymisiin, ryhmädynamiikan ja ryhmähengen sekä joskus jopa ryhmän arvotkin. Pitää ”vain” osata pitää suunsa kiinni sekä katsella ja kuunnella.
Suun kiinni pitäminen ei ammattikunnalleni ole tehtävistä helpoimpia. Helposti tulee puhuttua silloinkin kun pitäisi olla hiljaa. Pyrin kuitenkin kehittymään. Joten vaikka minulle on täksi illaksi suotu mahdollisuus pitää puhe kenttäehtoollisen yhteydessä, taidan jättää puhumisen vähemmälle. Kirkko puhutelkoon. Sen lattiat ovat lumesta, seinät lumiset puut, kattona talvinen Kainuun taivas ja valaistuksena jätkänkynttilät. Jokainen ammentakoon niistä itselleen lepoa ja voimaa. Ei kuitenkaan liian pitkään, sillä lämmitystä ei kirkossa ole.
Sotilaspastori Janne Aalto
